Terveysasemien tai terveyskeskusten määrän radikaali vähentäminen on nostettu mediassa keskeiseksi hyvinvointialueen talouskriisistä selviytymisen linjakysymykseksi.
Sanotaan, että pitää säästää ”seinistä” ja koota palvelut suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Seinistä säästäminen on sikäli paradoksaalista, että samaan aikaan rakennetaan 450 miljoonan euron seiniä uudelle keskussairaalakokonaisuudelle pysäköintitaloineen, Assille. Ja pienten terveysasemien tilalle tarvittaisiin uusia tiloja – seiniä – suurille keskitetyille palvelukeskuksille.
Mielikuva siitä, että terveysasemien lakkauttaminen olisi jonkinlainen säästöautomaatti, on harhaa. Ylimääräisistä tilakustannuksista on toki syytä päästä eroon. Palvelujen muutos, tukipalvelujen keskittäminen, palvelujen digitalisointi ja palvelujen liikkuvuus vähentävät ja muuttavat tilantarvetta. Ei tarvita kaikkia entisiä tiloja, mutta tarvitaan uudenlaisia tiloja ja osin uudessa paikassa sijaitsevia tiloja. Suurena vuokralaisena hyvinvointialue voi myös onnistua neuvottelemaan vuokrien alennuksia, koska tiloille ei aina ole vaihtoehtoista vuokran maksajaa.
Palvelun lähelle saaminen muuttuu
Potilaat ja asiakkaat siirtyvät laitoksista kotiin. Aiempi parin viikon sairaalassa olo voi nyt korvautua päiväkirurgisella toimenpiteellä ja loppu hoidosta hoituu kotona ollen. Vanhusten, vammaisten ja mielenterveydeltään häiriintyneiden jopa monia vuosia kestäneet laitoshoidot vanhainkodissa, kehitysvammalaitoksissa ja mielisairaaloissa ovat korvautuneet kotona tai palveluasunnoissa asuvien palveluilla. Kotona kuntoutuvien ja pitkäaikaistakin hoitoa tarvitsevien määrä kasvaa. Väestön vanheneminen lisää myös tätä palvelutarvetta.
Etäisyys palvelupisteeseen muuttuu myös. Sille, joka käy työssä tai hoitaa kauppa-asiansa pääasiassa supermarketissa oman asuinalueen ulkopuolella henkilöautolla, etäisyys asutuskeskuksiin on lyhentynyt. Sille, joka vie lapsia lähipäiväkotiin tai kouluun ja asioi lähikaupassa ja on joukkoliikenteen palvelujen varassa, asutuskeskus voi olla palvelujen saamisen kannalta varsin hankalaa.
Monille keskuksessa asuvallekin digipalvelulla ja puhelinpalvelulla voi korvata osan aiemmista käynneistä. Samoin osalle keskuksen ulkopuolella asuvista. Mutta ei kaikille, kummastakaan ryhmästä eikä kaikissa palvelutarpeissa.
Kun suurin osa palveluista tapahtuu ennalta sovittuina aikoina ja päivystyspalvelut on jo keskitetty, palvelupiste voi olla auki vain muutamana päivän viikossa ja olla liikkuva. Esimerkiksi kirjastoauton tai rokotusauton tavoin.
Digitaalista ja puhelinpalvelua ei muuten ole syytä kutsua ”etäpalveluksi” silloin, kun niillä tosiasiassa tuodaan palvelutapahtuma lähelle. Ja ehkä liikkuvaa palveluakin pitäisi kutsua lähelle tuotavaksi palveluksi?
Lähelle saatava ja jatkuvuuden turvaava
Palvelut on tarvittaessa saatava joustavasti ja lähellä. Ja palvelevien työntekijöiden on oltava tuttuja. Pitkäaikaisten ongelmien ja hoitotarpeiden todellisuudessa peruspalvelujen työntekijän on tunnettava potilaansa ja asiakkaansa. Ja asukkaan on tärkeä tuntea työntekijänsä. Se katoaa keskitetyissä palveluissa siinä kuin automarketeissakin. Siis omalääkäri-omahoitaja-omatyöntekijä tiimit kunniaan.
Terveysasematkin muuttukoon ympäristön muuttuessa. Ehkä lähellä saatavia palveluja kuvaavan käsitteenkin on muututtava. Mutta erittäin monet meistä tulevat jatkossa tarvitsemaan palveluita lähellä tai aivan kotona. Se on palvelujen laadun, vaikuttavuuden ja kustannustehokkuuden kannalta välttämätöntä. Tämä on otettava palveluverkon kehittämisen yhdeksi lähtökohdaksi kaikkien leikkauspaineiden keskelläkin.
Juhani Lehto
Aluevaltuutettu
Professori emeritus